PÄÄSIVU
MUSEO
AJANKOHTAISTA
KÄSIKIRJASTO
KUVIA
TIETOISKUJA
KOULUILLE
KUVAGALLERIA
KUVAGALLERIA2
VETERAANITARINAT
Martti Helander: Erikoistuminen
Martti Helander: Valinnan mahdollisuus
Martti Helander: Sinne jonnekin?
Martti Helander: Komppanian äiti
Martti Helander: Ryssänmäki
HANKETIEDOT
LINKIT
IN ENGLISH
PÅ SVENSKA
EN FRANCAIS
AUF DEUTSCH
 
 Sijaintisi: PÄÄSIVU / VETERAANITARINAT / Arvi Heinosen muisteluja (kirjoitettu 7.9.2010) 


Arvi Heinosen muisteluja (kirjoitettu 7.9.2010)

Kirjoittaja: Arvi Heinonen, synt. 15.1.1929, Kurkijoki, nyk. Loimaa
 
 
Evakkomatka syksyllä 1944
 
Ajoimme äitini kanssa hevosilla kaksi viikkoa halki kauneimman Suomen syksyllä 1944. Matka alkoi Kurkijoelta Laatokan rannoilta ja päätyi Keski-Suomeen Pieksämäelle. Syyskuun lopun ilmat olivat lämpimät ja kauniita ja maisemat silmiä hivelevät, mutta mieliala ei ollut oikein vastaanottavainen luonnon kauneudelle. Jäiväthän taakse koti ja kotiseutu ja edessä oli ”ei mitään”, siis täysin tuntematon tulevaisuus. Vain määräasema oli tiedossa ja se oli Ylistaro Pohjanmaalla.

Kevät 1944 oli Kurkijoella, kuten muuallakin Karjalassa vielä toivoa täynnä. Vaikka maassa vallitsi sotatila, niin olot Karjalassa olivat vakiintumassa ja elämässä oli eteenpäin menemisen merkkejä. Osittain puutteellisista olosuhteista huolimatta oli kesällä 1943 saatu Kurkijoella erittäin hyvä sato. Jopa niin hyvä, että Kurkijoki sai valtion palkinnon yleiseen kulutukseen luovutetusta viljamäärästä suhteutettuna kunnan peltopinta-alaan.

Kotini oli em. Kurkijoen pitäjän Savojan kylässä. Tilan peltopinta-ala oli n. 15 hehtaaria eli varsin tyypillinen Kurkijoen oloissa. Perheeseeni kuului äiti Katri, isä Antti ja ”isoveli” Aarne, syntynyt 1927. Itse olen syntynyt 1929, joten olin kesällä 1944 siis 15 vuoden ikäinen.
Isä oli sotahommissa ja veljenikin sai keväällä 1944 määräyksen astua palvelukseen Kurkijoen IS-joukkoihin majapaikkana Kurkijoen kirkonkylä. Sen kesän maataloustyöt olivat siis äitini ja minun huolena ja hartioilla. Kevät näytti lupaavalta, mutta synkkiä pilviä alkoi kertyä taivaalle kesäkuun alkupäivinä, kun Karjalan kannaksella alkoi Neuvostoliiton suurhyökkäys ja sieltä kuuluva tykkien jylinä alkoi vahvistua päivä päivältä. Kesäkuun 20. päivänä tapahtunut Elisenvaaran suurpommitus viimeistään havahdutti karuun todellisuuteen. Pommituksessa sai surmansa 130-140 henkilöä, pääasiassa Räisälän evakoita, joiden juna sattui olemaan silloin asemalla. Haavoittuneiden lukumäärä oli lähes 300. Tarkkoja lukuja ei tiedetä, sillä eri viranomaisten antamat luvut eivät täsmää täysin yhteen.

Viljankorjuu alkoi syksyllä epävarmoissa tunnelmissa, evakkoon joutumisen uhka tuli päivä päivältä yhä suuremmaksi. Kuitenkin yritettiin pelastaa se, mitä pelastettavissa oli. Niinpä mekin äitini kanssa leikkasimme sirpillä rukiit, puimme ne riihessä ja ajoimme hevosparin vetämällä niittokoneella vehnää ja kauraa poikki ja laitoimme seipäille. Ja niille ne lopuksi jäivätkin. Oli syyskuun kolmas päivä, kun annettiin evakuointimääräys ja aikaa noin yksi viikko. Kun aselepo solmittiin 4. syyskuuta, saatiin aikaa lisää reilut 10 päivää. Koti jätettiin siis syyskuun 20. päivän tienoilla.
 
Kolmen viikon matka

Vähäisiä tavaroita, mm. koti-irtaimistoa oli kuljetettu määrätylle paikalle maantien varteen, mistä ne oli määrä kuljettaa Ylistaroon. Kahdet kärryt lastattiin täyteen tärkeimpiä tavaroita ja evästä. Koska rukiit oli saatu puitua, oli meillä jokunen säkki viljaa ja pari säkillistä jauhoa ja tiinussa kotona kirnuttua voita sekä sianlihaa suolattuna ja myöskin uunissa paistettuna. Sika jouduttiin teurastamaan keskenkasvuisena, mutta saatiin siitä lihaa sentään noin 50 kiloa. Veljeni Aarne pääsi välillä käymään kotona, joten hänen kanssa me sian lahtasimme. Aarne ampui haulikolla sikaa otsaan ja minä vedin puukolla kurkun poikki ja sen verran olimme teurastushommia nähneet, että osasimme kaltata karvat pois ja paloitella lihat. Varsin tarkkana ollut kansanhuolto ei ehtinyt tähän tapahtumaan laisinkaan mukaan.

Ensimmäisen evakkoyön nukuimme Parikkalan suojeluskunnan talon näyttämöllä ja sen jälkeen mikä missäkin. Yksin ei tiellä tarvinnut olla, sillä evakkokaravaani kulki hevosten kävelyvauhtia eteenpäin. Ravia ei voinut ajaa kuin lievissä myötämäissä, koska kärryt olivat yleensä raskaasti lastatut. Niinpä päivätaipaleet eivät olleet kovinkaan pitkiä, koska hevosia oli pakko aika-ajoin myös lepuuttaa ja pitää ruokataukoja.

Teiden varsilla oli evakoille tarkoitettuja ruokintapaikkoja, joista saivat ruokaa sekä ihmiset että eläimet. Joillakin matkalaisilla kulki mukana lehmä tai pari ja joillakin oli kärryillä lammas tai pari. Meillä ei hevosten lisäksi ollut muita eläimiä.

Ruokana evakoille tarjottiin yleensä peruna-lihakeittoa tai hernekeittoa. Vähän laihanlaisia ne olivat, mutta olosuhteet huomioon ottaen tyydyttäviä. Lisänä oli leipää, mutta ilman levitteitä. Meillä oli toki voita ja lihaa omasta takaa.

Matkan varrella käytiin jokaiselta rautatieasemalta kysymässä rautatievaunua, mutta aina oli edessä pitkä jono, joten päätettiin ajaa eteenpäin vielä seuraava päivä. Kallislahden aseman lähellä oli eräs kartano. Komean päärakennuksen ympärillä oli laaja puutarha omenapuineen. Kun maassa näkyi paljon pudonneita omenoita, niin äitini kävi kysymässä talon emännältä, että saisiko niitä ostaa kilon tai pari. Kopean emännän vastaus oli, ettei heillä ollut tapana antaa kerjäläisille. Mieleen tuli, että mitähän kauempana on edessä, kun me olimme vasta kolmen päivämatkan päässä kotoa. Ei kartanon alueelta löytynyt myöskään yöksi kattoa pään päälle vaan nukuimme yön kärryjen alla. Pienipyöräisten peltokärryjen lava muodosti kuin laavun, jonka alle mahtui hyvin nukkumaan. Välly alle, täkki peitoksi ja niin väsyneet matkalaiset pääsivät uuteen aamuun.

Näin jatkui matka eteenpäin. Milloin nukuttiin ladossa, milloin kärryjen alla, mutta sängyssä ei vahingossakaan. Alusvaatteita vaihdettiin pari kertaa parin viikon aikana, mutten hygienian laatu oli heikonlaista. Kahden viikon kuluttua saavuimme Pieksämäen Nikkarilaan, pysäkille jossa isäni veli oli pysäkinhoitajana. Siellä pääsimme saunaan ja sänkyihin nukkumaan ja parin päivän odottelun jälkeen saimme hevoset ja kuormamme rautatievaunuun, jonka määränpääksi kirjoitettiin Ylistaro.
 
Loppumatka

Vaunu johon hevosemme ja kärrykuormamme lastattiin, oli ns. härkävaunu eli siis umpinainen tavaravaunu. Siellä oltiin siis ainakin sateelta suojassa. Koska evakkovaunut eivät kuuluneet kiireellisten kuljetusten piiriin, niin matkanteko oli hidasta. Väliasemilla saatettiin seisottaa puolikin vuorokautta ennen kuin matka taas jatkui. Tästä johtuen hevosilta loppuivat heinät parin vuorokauden kuluttua. Tällöin minä tein elämäni ensimmäisen, ja ainoan, harkitun varkauden. Se on rikoksena vanhentunut, joten sen voi tunnustaa. Vaunumme seisoi jollakin asemalla ja viereisellä raiteella seisoi toinen tavarajuna, jonka avovaunut oli lastattuna täyteen heinäpaaleja. Ne olivat ilmeisesti puolustusvoimien tavaraa, koska tavarajunaa kiersi aseistettu vartiomies. Seurasin tilannetta ja sanoin äidille, että tuosta junasta otetaan heiniä hevosillemme. Kun vartuimies meni junan takana lähelle junan toista päätä, kiipesin lähimpään vaunuun ja pudotin kolme, neljä paalia ja äiti nosti ne nopeasti meidän vaunuumme. Olosuhteet huomioiden näin tässä teossa lieventäviä asianhaaroja.

Aikanaan vajaan viikon kestäneen junamatkan jälkeen saavuimme Ylistaron asemalle, missä joku virkailija kertoi, että sijoitustalomme on Untamalan kylässä ns. Poutunrannalla sijaitseva Lepistön talo. Sinne oli asemalta matkaa lähes 20 kilometriä. Saavuttuamme sinne perille, totesimme että sillä olikin jo veljeni Aarne, joka oli kulkeutunut sinne IS-joukkojen mukana ja kotiutettu meidän kolmiviikkoisen matkamme aikana. Isä Antti kotiutettiin myös muutaman päivän kuluttua. Jostakin löytyi myös pari lehmäämme ja eläimemme saivat myös asialliset tilat talon karjasuojasta.

Lepistön tilan väkeen kuuluivat emäntä Hilda ja isäntä Jaakko, joka lähenteli jo 70. ikävuotta. Emäntä oli muutamaa vuotta nuorempi. Lisäksi perheeseen kuuluivat lottatöistä kotiutunut tytär Tilda sekä poika Martti, joka kotiutui sotasairaalasta menetettyään oikean kätensä ranteen yläpuolelta.

Lepistön talossa me saimme asuttavaksemme ns. vinttikamarin, joka oli muuten ihan hyvä kamari, mutta siinä ei ollut keittomahdollisuutta, joten ruoka ja leipomiset piti äidin tehdä talon varsin avarassa pirtissä. Vastaanottomme oli hyvä eikä koko talven aikana esiintynyt minkäänlaisia ristiriitoja talonväen kanssa. Auttelimme talon töissä sekä naapureitakin puintihommissa ja talven aikana teimme myös metsätöitä.

Untamalan kylässä, kuten koko Ylistaron kunnassa oli paljon körttiläisiä, joten hengenravintoa sai talven aikana lukuisissa eri taloissa pidetyissä seuroissa. Keväällä 1945 ilmoitettiin viranomaisten taholta, että kurkijokelaisten sijoituspaikaksi on määrätty Loimaan seutu ja meille suositeltiin muuttamista Mellilään, mutta se on jo toinen juttu.